Häpeä sekä tunteena että kokemuksena voi olla niin voimakasta,
että se alkaa sitoa ja ohjailla ihmisen elämää. Tämän kaltaista häpeää
kutsutaan kirjallisuudessa elämää kahlitsevavaksi tai sisäistetyksi häpeäksi, joka syntyy usein jo varhaisessa
lapsuudessa.
Tutkimuksissa on todettu ensimmäisten häpeän ilmausten
olevan havaittavissa jo kolmen kuukauden ikäisillä vauvoilla. Vauva lamaantuu, luo
katseensa alas ja kääntää kasvonsa poispäin mikäli häntä hoivaava henkilö
välttää katsekontaktia tai ei vastaa tämän lähestymispyrkimyksiin. Lapsi häpeää
sitä ettei kykene herättämään hyväksymisen halua eikä ymmärtämisen pyrkimystä
heissä joiden varassa on. Epäonnistuminen hyväksyvän vastavuoroisuuden
odotuksissa synnyttää hylkäämisen ja kelpaamattomuuden tunteita
ja lopulta häpeän kokemista – laukaisten häpeää ihmissuhteissa vielä
myöhemminkin.
Merkittävimpiä häpeän synnyn taustalla olevia selityksiä on
yllä kuvattu reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen – häpeä on se
mielipaha, jota pieni ihminen kokee kun tavoiteltu ja jo toteutuneeksi luultu
vastavuoroisuuspyrkimys jää toteutumatta.
Mikäli häpeäkokemukset toistuvat alkaa lapsi kokea itsensä
kokonaisuudessaan huonoksi- lapsen minuus voi tällöin rakentua riittämättömyyden,
arvottomuuden ja hyväksymättömyyden pohjalle. Vähitellen lapsi alkaa uskomaan,
että on huono ihminen jota kukaan ei voi rakastaa sellaisena kuin hän on.
Selviytymisstrategiakseen hän saattaa opetella keinoja ansaita rakkautta ja
hyväksyntää - usein muuttumalla toisten odotusten mukaiseksi. Tämä ”itsen kätkeminen”
ilmentää toivoa: kun luovun itsestäni sellaisena kuin olen saan kenties tärkeät
toiset ja heidän hyväksyntänsä säilytettyä.
Luonnollinen terve häveliäisyys kehittyy turvallisessa
kasvuympäristössä. Sellaisessa ilmastossa, jossa lapsella on syvä luottamus-
varmuus siitä että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Läheisyydessä,
jossa muut asiat eivät vie lapselle kuuluva huomiota.
Turvassa pelon, syyllisyyden ja häpeän tunteilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti